Stronger

Lopullisesta erosta herra Vahvan kanssa on kulunut puolitoista kuukautta, enkä hetkeäkään ole katunut päätöstäni tai eron jälkeen itkenyt. Itkin hieman ennen eroa, sillä eropäätöksen tekeminen ei parisuhteen ongelmistakaan huolimatta ollut täysin mutkaton ja päätöksen edessä heräsi pelko hypystä tuntemattomaan. Tämä ero on ollut yllättävän kivuton, joka johtuu varmasti siitäkin, että ehdimme seurustella vain vuoden ja sinä aikana emme välimatkan takia pystyneet näkemään päivittäin. Edelliseen erooni verrattuna tämä oli ns. piece of cake, kun silloin tulin jätetyksi seitsemän vuoden seurustelun ja vuoden yhdessäasumisen jälkeen. Herra Vahvan kanssa olin hädin tuskin ehtinyt tutustua, kun oli jo päätösten aika.

Mielenkiintoista on eron jälkeisissä tunnelmissani ollut se, että ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen koen olevani sinkku sanan todellisessa merkityksessä. Aiemmin olen aina ollut joko parisuhteessa tai seurustelusuhteen ulkopuolella kokenut olevani pikemminkin parisuhteeton kuin sinkku. Mun mielessä sinkku on ollut sellainen nainen (tai mies), joka osaa nauttia elämästään ilman kumppania, jolla on erittäin aktiivinen sosiaalinen elämä ja joka rakastaa enemmän ihastumista ja tunteiden paloa kuin rauhaa ja syvempää kumppanuutta. En vieläkään ole täysin tälla tapaa sinkku ja tuskin tulen koskaan olemaankaan, sillä en koskaan ole nauttinut ihastumisesta tai ollut mikään sosiaalinen perhonen. Olen kuitenkin oppinut nautiskelemaan elämästäni ilman kumppani.

Koska liian usein haluan ihmissuhteissa miellyttää toisia ja olen aina ollut luonteeltani jokseenkin perfektionismiin taipuvainen, nykyinen tilanteeni tuntuu jotenkin ihanan vapauttavalta. Tällä hetkellä olen ja elän täysin itseäni varten, enkä edes etsi kumppania. Koska ei ole kumppania, enkä edes oikeastaan halua sellaista, suorituspaineet ovat kadonneet savuna ilmaan ja voin vihdoin olla niin epätäydellinen ihminen kuin haluan. Ei tarvitse yrittää hurmata ketään, joten saan niin kotona kuin kaupassakin käydessäni halutessani näyttää vaikka petolinnun persukselta ilman minkäänlaista syyllisyyden tuntoa ja saan rauhassa puhua mielipiteistäni niin kärkevästi kuin haluan ilman tarvetta miellyttämiseen tai kompromisseihin yhteisen hyvän tähden. Ei musta tietenkään ole tulossa pahasuista noita-akkaa, sillä tykkään kyllä kaunistautumisesta ja haluan olla ystävällinen ympärilläni oleville ihmisille. Kysymys on enemmän siitä, että en koe olevani pakotettu toimimaan tietyllä tavalla näihin rakkauden kiemuroihin liittyvien suorituspaineiden tähden. Olen siis löytänyt sen sinkkuuden hurmiollisen vapauden tunteen, vaikka mulla se ei niinkään liity vapauteen tehdä mitä tahansa tai kenen tahansa kanssa.

Sinkkuudestani on löytynyt toinen varsin mukava puoli, jota en edes osannut odottaa. Koen ensimmäistä kertaa vuosiin olevani täysin eheä omana itsenäni ilman kipeää tarvetta olla jonkun puolisko. Koska olen seurustellut niin monta vuotta lähes tauotta, opin pelkäämään sitä, että tarvitsisin parisuhdetta pitääkseni itseni kasassa ja onnellisena. Olen kuitenkin hiljalleen huomannut voivani jopa paremmin sinkkuna kuin aiemmissa parisuhteissani. Yksin olen huomannut olevani vahvempi, rohkeampi, sosiaalisempi ja ylipäätään onnellisempi. Tässä onkin se suurin syy, miksi olen oppinut olemaan kiitollinen kummastakin elämäni aikana tapahtuneesta parisuhteen päättymisestä. Vaikka parisuhteeni eivät välttämättä olleet täysin huonoja, eivät ne myöskään olleet täysin hyviä mun kannalta. Ymmärrän vihdoin sen, että parempi olla yksin ja onnelline kuin kärsiä parisuhteessa edes rakkauden tähden. Uskon ja toivon, että löydettyäni uuden rakkauden jonain päivänä tulevaisuudessa osaan olla sopivasti itsekkäämpi siinä suhteessa ja että se parisuhde on parempi kuin aiemmat suhteeni, koska mä olen parempi siinä suhteessa kuin aiemmissa suhteissani.

Ollaanko me vielä

Kun parisuhteeni herra Vahvan kanssa siirtyi noin kuukausi sitten taukotilaan, kuvittelin hieman naiivisti, että tauolla antaisin hänelle tilaa tehdä päätös, mitä hän haluaa tehdä parisuhteellemme. Kuvittelin, että mun ei itse tarvitse käydä läpi samoja kysymyksiä ja että kuukauden päästäkin haluaisin yhä jatkaa tätä parisuhdetta samalla varmuudella kuin aiemminkin. Pian löysin kuitenkin itseni elämäni tienristeyksestä pohtimassa, mihin suuntaan mun kuuluu jatkaa.

En ollut nähnyt herra Vahvaa pariin viikkoon ennen harkinta-ajan alkua molempien kiireiden ja perheongelmien takia. Olin siis tavallaan saanut jo etäisyyttä hänestä siinä määrin, etten enää ajatellut häntä jatkuvasti. Kun lopetimme kuukaudeksi kaikki yhteydenotot, ikäväkin väistyi melko nopeasti ja aloin näkemään suhteemme selkeämmin. Huomasin sen, mitä on blogini lukija osannut ehkä viimeisimmistä kirjoituksistani aavistellakin, siis kuinka hankalaa ja henkisesti kuluttavaa yhteiselämä herra Vahvan kanssa on ollut. Rakastan kaikkea sitä hellyyttä, luottamusta, läheisyyttä ja kumppanuutta, jota parisuhde on antanut mulle, mutta olen joutunut maksamaan siitä kovan hinnan. Hiljalleen tajusin myös sen, että joutuisin todennäköisesti tulevaisuudessa maksamaan siitä vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin, mikäli jäisin tähän suhteeseen.

Puhuin päätöksen teon vaikeudesta myös ystävilleni, jotka hyvän ystävän tavoin ottivat etäisyyttä päätöksestä ja eivät antaneet mulle valmiita vastauksia. Ystäväni mies sanoi kuitenkin jotain, mikä antoi mulle vahvuutta etsiä omaa päätöstäni ja lopulta tehdä sen. Kun kerroin ystävälleni ja hänen miehelleen niistä hankaluuksista, joita herra Vahvalla on ollut ja joita hän on jossakin määrin tuonut elämääni, ystäväni mies sanoi: "Muista, että kyseessä on myös sun elämä!" Tajusin siinä hetkessä, että mun pitäisi myös todella tehdä oma päätökseni, eikä vain alistua siihen päätökseen, minkä ikinä herra Vahva tekisikään.

Harkinta-ajan edetessä huomasin hiljalleen, kuinka oikeastaan voin paremmin yksin kuin yhdessä herra Vahvan kanssa. Kysymys ei ollut siitä, etten olisi kiintynyt ja rakastunut tähän mieheen tai etten parisuhteessamme olisi ollut paljon hyviäkin hetkiä. Ymmärsin vain, että hänen kanssaan elämäni ei ehkä koskaan tulisi olemaan rauhallista tai turvallista, vaan se olisi yhtä tunteiden vuoristorataa (ilman turvavyötä) päivästä toiseen. Kun tuli aika valita rakkauden ja mielenterveyteni välillä, valitsin ensimmäistä kertaa elämässäni itseni ja hyvinvointini. Kenelle muulle tahansa tämä saattaisi olla varsin kevyt ja helppo päätös, mutta kaltaiselleni rakkausriippuvaiselle tämä oli suuri askel eteenpäin toipumisessa yksinäisyyden pelosta.

Niinpä, eilen herra Vahva tuli käymään luonani. Kerroin hänelle, etten enää halunnut jatkaa tätä suhdettamme. Hän oli omalla tahollansa tullut samaan tulokseen, tosin hieman eri syistä. Hän pakeni suhteestamme, koska ei osannut olla siinä, ja mä halusin erota, koska mä en jaksanut enää jatkuvaa epävarmuutta ja tunnemyrskyä. Samalla, kun hän pakkasi tavaroitansa, keskustelimme varsin sivistyneesti ja lempeästikin toisillemme ilman kyyneliä tai suurempaa draamaa. Ulkona annoin hänelle viimeisen halauksen, jonka saattelemana hän lähti omaan kotiinsa ja minä kauppaan. Päätökseni tehtyä kyyneltäkään en ole itkenyt, sillä erosurun itkin pois jo ennen kuin tiesin, miten tämä tarina päättyisi.

Tunnoton

Elämässäni on yli viidentoista vuoden ajan ollut kolme ihanaa ystävää, joita näen yhä epäsäännöllisen säännöllisesti ja joiden voin luottaa olevan elämässäni vielä pitkään. Kaksi ystävistäni on naimisissa, ja eilen kolmaskin meni kihloihin miesystävänsä kanssa. Hetki, kun sain kihlausuutiset, oli hieman bittersweet; kihloihin mennyt ystäväni on saanut kamppailla riittämiin rakkauden rintamalla ja todellakin ansaitsee olla onnellinen, mutta tämä kihlaus muistutti mua omista menneistä ja vähän tuoreammistakin epäonnistumisista rakkaudessa.

Kaksi vuotta sitten asuin yhdessä kihlattuni kanssa. Uskoin tosissani, ehkä hieman sokeastikin, siihen, että herra Pelimihen kanssa menisin aikanaan naimisiin ja perustaisin perheen. Yhteinen elämä oli rauhallista, tasaista ja pitkälti riidatonta, joten en osannut edes kuvitella, kuinka nopeasti korttitalo voi romahtaa. Ehkä ongelma olikin siinä, siis parisuhteesta oli tullut molemmille liikaa itsestäänselvyys.

Vuoteen en ole ollut ollenkaan yhteydessä tähän entiseen kihlattuuni ja avopuolisooni. En edes tiedä hänen nykyistä osoitetta tai puhelinnumeroa. Facebookissakaan emme enää ole ystäviä. Yhteiset tavarat on jaettu. Muistona menneestä elämästämme on vain valokuvat, herra Pelimiehen nimikirjaimilla varustettu pyyhe, hänen kimononsa vyö ja kaksi yhdessä hankittua karvavauvaa. Sen suhteen rikkoutumiseen liittyneet itkut on itketty jo aikoja sitten, enkä kyseistä miestä ottaisi takaisin, vaikka kerjäten tulisi oven takaani pyytämään. Toki suhde oli hyvä, siis niin kauan kun se oli hyvä.

Olen kasvanut uskomattoman paljon kihlaukseni purkamisen ja siihen liittyneen suhteen päättymisen jälkeen. En ole enää sama ihminen, joka olin herra Pelimiehen kanssa. Olen muuttunut ihmisenä nimenomaan paremmaksi, sillä katselen maailmaa paljon positiivisemmassa valossa. Ihaninta uudessa minässäni on se, että ensimmäistä kertaa elämässäni olen oppinut rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen, enkä sellaisena kuin haluaisin olla tai sellaisena kuin kuvittelen, millainen mun pitäisi olla. Ainoa, mitä kaipaan tuosta menneestä elämästäni, oli tunne siitä, että turvallinen avioliitto ja rauhallinen perhe-elämä on käteni ulottuvilla. Nykyisessä suhteessa en ole koskaan kokenut tuota tunnetta, tosin nykysuhde kyllä on liian nuorikin vielä siihen.

Toivoisin lähitulevaisuudessa löytäväni rakkaudesta riippumaton syyn nousta aamulla sängystä, syyn käydä töissä, syyn tavoitella elämässäni asioita ja syyn olla onnellinen. Onnellisuuteni on tähän saakka pitkälti ollut riippuvainen siitä, kuinka vakaassa, terveessä ja hyvässä parisuhteessa olen tai kuinka hyvin parisuhteeni täyttää tarpeeni. Haluan kuitenkin oppia olemaan onnellinen ilman riippuvaisuutta muista ihmisitä, jotta voin sanoa "ei" miehille, jotka eivät ole valmiita kohtelemaan mua hyvin. Ja jotta voin olla aidosti onnellinen ystäväni puolesta ilman takaraivossani kuiskuttelevaa ajatusta: "Kunpa se olisin ollut minä."

Saa koskettaa

Eilen vietin mielettömän hauskan illan hyvien ystävieni kotosalla, jossa väkeä oli muutenkin paljon. Viina virtasi, Singstar laulatti ja niin tutut kuin vähän vähemmän tututkin jutututti. Omalla tavallaan ilta oli niin ihana, etten olisi sitä malttanut lopettaa, vaikka kello vierikin aamuyön pikku tunneille.

Etsiessäni yhä omia vastauksiani siihen, mitä haluaisin tehdä sen kuukauden harkinta-ajan jälkeen nykyisen parisuhteeni kanssa, huomasin eilen, kuinka janoan tulla rakastetuksi. En tarkoita edes mitään fyysistä, vaikka toki kaipaan myös helliä suudelmia, nautinnollisia huokauksia ja kiihkeitä katseita. Haluan, että joku mies näkisi todella sisimpääni ja sanoisi mun olevan ihana juuri sellaisena kuin olen. Havaitessani nämä toiveeni ja haaveeni ymmärsin pian sen, kuinka en saa näitä asioita nykyisessä suhteessani. Herra Vahva saa mut pikemminkin tuntemaan itseni usein ns. kakkosvaihtoehdoksi tai ajankuluksi paremman puutteessa.

Eräs puolituttu mies sai eilen pienellä viattomalla eleellään kipinän syttymään mussa. Illan ollessa loppumaisillaan hän tuli luokseni, tarjosi kättään ja kysyi, olenko mä lähdössä johonkin (lähinnä kai jatkoille). Kyseinen mies oli bileissä tyttöystävänsä kanssa ja täysin eri maailmasta kuin mä olen, mutta kyse ei ollutkaan hänestä ja minusta. Se, kuinka siinä hetkessä hän huomasi mut ja niin huolettomasti tarjosi kättään, sai mut tuntemaan itseni naiseksi. Vaikka en tarttunutkaan käteen, se ele muistutti mua kosketuksen voimasta ja siitä, miksi mä rakastan olla nainen.

Parisuhteeni herra Vahvan kanssa on ollut mulle vaikea jo siksi, että hänestä kosketuksessa on jotain pelättävää tai jotain todella intiimiä. Hänelle käsi kädessä käveleminen on jo melkein lupaus avioliitosta. Koska hän on usein epävarma suhteemme tulevaisuudesta, herra Vahva ei juuri koskaan spontaanisti suutele tai edes halaa. Eilen aamuyöllä, kun mies tarjosi mulle kättään, mä muistin sen, kuinka ikävöin kosketuksia ja tietynlaista pelottomuutta vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa.

Nuoresta tytöstä lähtien olen ajatellut, etten ansaitse elämässä ja parisuhteissa yhtä hyvää kuin muut oman epätäydellisyyteni ja vajavaisuuksieni takia. Tässä onkin se syy, miksi olen antanut elämässäni olleiden miesten kohdella mua huonosti. En vain ole uskaltanut vaatia parempaa, koska en ole uskonut saavani sitä ja en ole uskonut pärjääväni ilman huonoakaan miestä. Olen kiitollinen tästä suhteesta, sillä sen mukanaan tuomat vaikeudet on opettaneet mua rakastamaan itseäni enemmän kuin koskaan aikasemmin. Ensimmäistä kertaa elämässäni sinkkuus ei tunnu enää niin pelottavalta asialta. Ensimmäistä kertaa elämässäni voin siis ehkä tehdä päätökseni sen perusteella, mitä mä haluan, enkä anna pelkojeni kontrolloida mua.

Jos sä tahdot niin

Pitkään jatkuneista ongelmista huolimatta suhteeni herra Vahvan kanssa on yhä elossa, mutta vain hädin tuskin. Lähemmäs viikko sitten omasta aloitteestani parisuhteemme siirtyi välitilaan, jossa emme näe, emmekä ole muutenkaan yhteydessä toisiimme kuukauden ajan. Perimmäisenä tarkoituksena on antaa molemmille hengähdystauko, jolloin voimme rauhassa tarkastella omia tuntemuksiamme ja tahtojamme.

Keskeisenä ongelmana suhteessamme on alusta asti ollut se, että herra Vahva on pohtinut säännöllisin väliajoin sitä, haluaako hän todella olla sitoutuneessa ja vakavassa parisuhteessa kanssani. Kyseisen herran kuukausia kestänyt soutaminen ja huopaaminen kahden ääripään välillä on uuvuttanut mut pahemmin kuin huomasinkaan (tai halusin huomata). Hyvänä ihmistuntijana huomaan kyllä sen, ettei hän pahaa tarkoita pohtiessaan toistuvasti parisuhteemme tulevaisuutta. Kysymys ei ole ainoastaan siitä, ollakko vaiko eikö olla yhdessä, vaan syvemmällä hänen mielessään selvästikin siintää suuri vastaamaton kysymys: "Mitä minä tahdon omalta elämältäni?"

Parisuhteissa on kuitenkin aina kaksi osapuolta, ja valitettavan usein mä unohdan niissä itseni. Keskityn aina siihen kumppaniini niin täysillä, että en pysähdy miettimään omia tarpeitani ja tuntemuksiani. Olen hetkittäin herännyt huomaamaan, kuinka herra Vahva käyttää mua jokseenkin hyväkseen, taatusti osittain tiedostamattaan ja osittain tietoisesti. Mä olen kuitenkin se, joka ei osaa rakkauden rintamalla sanoa "enough is enough". Yritän venyä ja vanua äärimmäisyyksiinkin, jotta toisella olisi hyvä olla, miettimättä, saanko takaisin yhtä paljon kuin annan. Tähän tavallaan liittyykin se, miksi alkujaan ihastuin herra Vahvaan niin nopeasti ja ehdoitta.

Pienestä tytöstä lähtien olen ollut aina erittäin empaattinen ja huolehtivainen elämässäni olevia ihmisiä kohtaan. En halua olla kaiken huomion sädehtivä keskipiste, vaan pikemminkin olen aina halunnut olla olkapää, tuki ja turva muille. Itsetuntoni kaipaa tunteen siitä, että olen tarvittu, vaikka liiallisuuksiinkin asti. Tavatessani herra Vahvan huomasinkin hänen olevan juuri sellainen täydellisen särkynyt siipirikko, jonka halusin hoivata ehjäksi. Sain siis kokea itseni tarvituksi ja tärkeäksi. En kuitenkaan ottanut huomioon, että mä saattaisin itse särkyä siinä matkan varrella.

Pohtiessani tämän parisuhteen tulevaisuutta (tai sen puutetta) olen alkanut ymmärtämään, että mun ei kannata sokeasti katsoa tunteitani. Ehkä munkin olisi aika löytää vastaus siihen samaan kysymykseen, jota herra Vahva pohtii omalla kohdallaan; Mitä MÄ haluan omalta elämältäni? Ja ennen kaikkea miten tämä parisuhde sopii tai ei sovi siihen tulevaisuuteen, jonka haluan itselleni luoda?

Löysinpä itseni taas erittäin suurten kysymysten ääreltä. Toivoisin vain löytäväni myös ne vastaukset, sillä ne olisi kultaakin arvokkaampia tässä elämän vaiheessa, kun suurin osa elämästäni on vielä edessäpäin.

Miten pelko lähtee

Kun elämäni toisen suhteeni horisontissa näkyy jo mahdollisesti vähän suurempi karikko, lähdin miettimään omaa osuuttani näissä toistuvasti epäonnistuvissa yritelmissäni. Lyhyellä tähtäimellä kivuttomampaahan olisi tietysti kuitata karu rakkauselämäni miesten piikkiin, mutta suhteessa on aina kaksi osapuolta. Ensinnäkin jo sen asian myöntäminen, että rakkauselämäni on ollut tähän saakka pitkälti sarja epäonnistumisia, ei ole alkuunkaan helppoa. Vaikeampaa kuitenkin on myöntää, että minulla oli osallisuuteni näihin karikkoihin. Sädekehä pään päällä ei kiillä ihan niin kirkkaasti kuin toivoisin.

Muistellessani kaikkia niitä miehiä, joihin muistan olleeni palavasti ihastunut elämäni aikana ihan teiniästä lähtien, huomaan yhden keskeisen tekijän pitkälti heissä kaikissa. Kerta toisensa jälkeen olen ihastunut tavalla tai toisella saavuttamattomiin miehiin. Ihastuksen kohteissani riittää niin miehiä, jotka ovat kaikin tavoin liian erilaisia kuin minä, kuin miehiä, jotka joko seurustelevat jo tai henkisesti liian rikki ollakseen tasapainoisessa suhteessa. Huomattuani tämän toistuvan kuvion kysyin ehkäpä sen kaikista olennaisimman kysymyksen: "Miten minä hyödyn siitä, että ihastun kerta toisensa jälkeen saavuttamattomiin miehiin?"

Sen verran ihmismielen kiemuroista olen oppinut tähän ikään mennessä, että tiedän ihmisten ylläpitävän näennäisesti epämiellyttäviäkin tapoja tai olosuhteita, jos he kokevat jollain ehkä alitajuntaisella tasolla hyötyävänsä siitä jotenkin. Ehjän ja suhteellisen onnellisen perheen lapsena on vaikeaa kuvitella, miksi minä hakeutuisin näiden saavuttamattomien miesten seuraan tai enkö haluakaan samanlaista turvallista ja seesteistä avioliittoa kuin vanhemmillani on. Olin hädin tuskin ehtinyt kysyä tätä itseltäni, kun katselinkin jo vastaustani silmästä silmään vastentahtoisesti. Pelko.

Näinhän se niin usein elämässä menee, että pelko on onnistumistemme tiellä. Nyt huomaan sen, kuinka pelko lamauttaa mut tälläkin elämän osa-alueella, jossa kuvittelin olevani riittävän rohkea. Olen kamppaillut epäonnistumisen pelon kanssa lähinnä koulu- ja työmaailmassa, mutta selvästikin sama ongelma vaivaa myös rakkauselämääni. Saavuttamaton mies päästää itsetuntoni pälkähästä, sillä voinhan parisuhteen kariuduttua laittaa suhteen päättymisen pitkälti tämän miehen piirteen piikkiin. Toki näissä ihastukseni kohteissa on viehättänyt monet muutkin seikat, kuten erilaisuuden viehätys ja kasvupotentiaali. Sisimmässäni kai pelkään, että saavutettavissa olevan hyvän miehen kanssa päädyttäessä eroon joudun myöntämään itselleni, etten ole tarpeeksi hyvä tai riittävä. Jos itsetuntoni olisi kohdallaan, tuskin antaisin tälle ajatukselle kovin paljon aikaa. Itsetuntoni on kuitenkin kausittain heikonlainen (tai vähintäänkin ollut heikko ja on tervehtymässä). Ihastumalla saavuttamattomiin miehiin koetan siis suojella itsetuntoani. Samaan aikaan kuitenkin tavallaan tuen sitä käsitystä itsestäni, etten ole riittävän hyvä hakiessani seuraa miehiltä, jotka eivät vain ole potentiaalisesti hyviä kumppaneita just mulle. Näinhän se on; what you fear you create.

Vaikka paljon työtä on edessä, jotta voisin saavuttaa pysyvästi onnellisen ja seesteisen parisuhteen, tuntuu siltä, että olen tänään vähintäänkin ottanut ensimmäisen askeleen sitä kohti. Ehkä tunnelin päässä näkyy sittenkin valoa.