Pitkään jatkuneista ongelmista huolimatta suhteeni herra Vahvan kanssa on yhä elossa, mutta vain hädin tuskin. Lähemmäs viikko sitten omasta aloitteestani parisuhteemme siirtyi välitilaan, jossa emme näe, emmekä ole muutenkaan yhteydessä toisiimme kuukauden ajan. Perimmäisenä tarkoituksena on antaa molemmille hengähdystauko, jolloin voimme rauhassa tarkastella omia tuntemuksiamme ja tahtojamme.
Keskeisenä ongelmana suhteessamme on alusta asti ollut se, että herra Vahva on pohtinut säännöllisin väliajoin sitä, haluaako hän todella olla sitoutuneessa ja vakavassa parisuhteessa kanssani. Kyseisen herran kuukausia kestänyt soutaminen ja huopaaminen kahden ääripään välillä on uuvuttanut mut pahemmin kuin huomasinkaan (tai halusin huomata). Hyvänä ihmistuntijana huomaan kyllä sen, ettei hän pahaa tarkoita pohtiessaan toistuvasti parisuhteemme tulevaisuutta. Kysymys ei ole ainoastaan siitä, ollakko vaiko eikö olla yhdessä, vaan syvemmällä hänen mielessään selvästikin siintää suuri vastaamaton kysymys: "Mitä minä tahdon omalta elämältäni?"
Parisuhteissa on kuitenkin aina kaksi osapuolta, ja valitettavan usein mä unohdan niissä itseni. Keskityn aina siihen kumppaniini niin täysillä, että en pysähdy miettimään omia tarpeitani ja tuntemuksiani. Olen hetkittäin herännyt huomaamaan, kuinka herra Vahva käyttää mua jokseenkin hyväkseen, taatusti osittain tiedostamattaan ja osittain tietoisesti. Mä olen kuitenkin se, joka ei osaa rakkauden rintamalla sanoa "enough is enough". Yritän venyä ja vanua äärimmäisyyksiinkin, jotta toisella olisi hyvä olla, miettimättä, saanko takaisin yhtä paljon kuin annan. Tähän tavallaan liittyykin se, miksi alkujaan ihastuin herra Vahvaan niin nopeasti ja ehdoitta.
Pienestä tytöstä lähtien olen ollut aina erittäin empaattinen ja huolehtivainen elämässäni olevia ihmisiä kohtaan. En halua olla kaiken huomion sädehtivä keskipiste, vaan pikemminkin olen aina halunnut olla olkapää, tuki ja turva muille. Itsetuntoni kaipaa tunteen siitä, että olen tarvittu, vaikka liiallisuuksiinkin asti. Tavatessani herra Vahvan huomasinkin hänen olevan juuri sellainen täydellisen särkynyt siipirikko, jonka halusin hoivata ehjäksi. Sain siis kokea itseni tarvituksi ja tärkeäksi. En kuitenkaan ottanut huomioon, että mä saattaisin itse särkyä siinä matkan varrella.
Pohtiessani tämän parisuhteen tulevaisuutta (tai sen puutetta) olen alkanut ymmärtämään, että mun ei kannata sokeasti katsoa tunteitani. Ehkä munkin olisi aika löytää vastaus siihen samaan kysymykseen, jota herra Vahva pohtii omalla kohdallaan; Mitä MÄ haluan omalta elämältäni? Ja ennen kaikkea miten tämä parisuhde sopii tai ei sovi siihen tulevaisuuteen, jonka haluan itselleni luoda?
Löysinpä itseni taas erittäin suurten kysymysten ääreltä. Toivoisin vain löytäväni myös ne vastaukset, sillä ne olisi kultaakin arvokkaampia tässä elämän vaiheessa, kun suurin osa elämästäni on vielä edessäpäin.
