Tunnoton

Elämässäni on yli viidentoista vuoden ajan ollut kolme ihanaa ystävää, joita näen yhä epäsäännöllisen säännöllisesti ja joiden voin luottaa olevan elämässäni vielä pitkään. Kaksi ystävistäni on naimisissa, ja eilen kolmaskin meni kihloihin miesystävänsä kanssa. Hetki, kun sain kihlausuutiset, oli hieman bittersweet; kihloihin mennyt ystäväni on saanut kamppailla riittämiin rakkauden rintamalla ja todellakin ansaitsee olla onnellinen, mutta tämä kihlaus muistutti mua omista menneistä ja vähän tuoreammistakin epäonnistumisista rakkaudessa.

Kaksi vuotta sitten asuin yhdessä kihlattuni kanssa. Uskoin tosissani, ehkä hieman sokeastikin, siihen, että herra Pelimihen kanssa menisin aikanaan naimisiin ja perustaisin perheen. Yhteinen elämä oli rauhallista, tasaista ja pitkälti riidatonta, joten en osannut edes kuvitella, kuinka nopeasti korttitalo voi romahtaa. Ehkä ongelma olikin siinä, siis parisuhteesta oli tullut molemmille liikaa itsestäänselvyys.

Vuoteen en ole ollut ollenkaan yhteydessä tähän entiseen kihlattuuni ja avopuolisooni. En edes tiedä hänen nykyistä osoitetta tai puhelinnumeroa. Facebookissakaan emme enää ole ystäviä. Yhteiset tavarat on jaettu. Muistona menneestä elämästämme on vain valokuvat, herra Pelimiehen nimikirjaimilla varustettu pyyhe, hänen kimononsa vyö ja kaksi yhdessä hankittua karvavauvaa. Sen suhteen rikkoutumiseen liittyneet itkut on itketty jo aikoja sitten, enkä kyseistä miestä ottaisi takaisin, vaikka kerjäten tulisi oven takaani pyytämään. Toki suhde oli hyvä, siis niin kauan kun se oli hyvä.

Olen kasvanut uskomattoman paljon kihlaukseni purkamisen ja siihen liittyneen suhteen päättymisen jälkeen. En ole enää sama ihminen, joka olin herra Pelimiehen kanssa. Olen muuttunut ihmisenä nimenomaan paremmaksi, sillä katselen maailmaa paljon positiivisemmassa valossa. Ihaninta uudessa minässäni on se, että ensimmäistä kertaa elämässäni olen oppinut rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen, enkä sellaisena kuin haluaisin olla tai sellaisena kuin kuvittelen, millainen mun pitäisi olla. Ainoa, mitä kaipaan tuosta menneestä elämästäni, oli tunne siitä, että turvallinen avioliitto ja rauhallinen perhe-elämä on käteni ulottuvilla. Nykyisessä suhteessa en ole koskaan kokenut tuota tunnetta, tosin nykysuhde kyllä on liian nuorikin vielä siihen.

Toivoisin lähitulevaisuudessa löytäväni rakkaudesta riippumaton syyn nousta aamulla sängystä, syyn käydä töissä, syyn tavoitella elämässäni asioita ja syyn olla onnellinen. Onnellisuuteni on tähän saakka pitkälti ollut riippuvainen siitä, kuinka vakaassa, terveessä ja hyvässä parisuhteessa olen tai kuinka hyvin parisuhteeni täyttää tarpeeni. Haluan kuitenkin oppia olemaan onnellinen ilman riippuvaisuutta muista ihmisitä, jotta voin sanoa "ei" miehille, jotka eivät ole valmiita kohtelemaan mua hyvin. Ja jotta voin olla aidosti onnellinen ystäväni puolesta ilman takaraivossani kuiskuttelevaa ajatusta: "Kunpa se olisin ollut minä."