Kun parisuhteeni herra Vahvan kanssa siirtyi noin kuukausi sitten taukotilaan, kuvittelin hieman naiivisti, että tauolla antaisin hänelle tilaa tehdä päätös, mitä hän haluaa tehdä parisuhteellemme. Kuvittelin, että mun ei itse tarvitse käydä läpi samoja kysymyksiä ja että kuukauden päästäkin haluaisin yhä jatkaa tätä parisuhdetta samalla varmuudella kuin aiemminkin. Pian löysin kuitenkin itseni elämäni tienristeyksestä pohtimassa, mihin suuntaan mun kuuluu jatkaa.
En ollut nähnyt herra Vahvaa pariin viikkoon ennen harkinta-ajan alkua molempien kiireiden ja perheongelmien takia. Olin siis tavallaan saanut jo etäisyyttä hänestä siinä määrin, etten enää ajatellut häntä jatkuvasti. Kun lopetimme kuukaudeksi kaikki yhteydenotot, ikäväkin väistyi melko nopeasti ja aloin näkemään suhteemme selkeämmin. Huomasin sen, mitä on blogini lukija osannut ehkä viimeisimmistä kirjoituksistani aavistellakin, siis kuinka hankalaa ja henkisesti kuluttavaa yhteiselämä herra Vahvan kanssa on ollut. Rakastan kaikkea sitä hellyyttä, luottamusta, läheisyyttä ja kumppanuutta, jota parisuhde on antanut mulle, mutta olen joutunut maksamaan siitä kovan hinnan. Hiljalleen tajusin myös sen, että joutuisin todennäköisesti tulevaisuudessa maksamaan siitä vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin, mikäli jäisin tähän suhteeseen.
Puhuin päätöksen teon vaikeudesta myös ystävilleni, jotka hyvän ystävän tavoin ottivat etäisyyttä päätöksestä ja eivät antaneet mulle valmiita vastauksia. Ystäväni mies sanoi kuitenkin jotain, mikä antoi mulle vahvuutta etsiä omaa päätöstäni ja lopulta tehdä sen. Kun kerroin ystävälleni ja hänen miehelleen niistä hankaluuksista, joita herra Vahvalla on ollut ja joita hän on jossakin määrin tuonut elämääni, ystäväni mies sanoi: "Muista, että kyseessä on myös sun elämä!" Tajusin siinä hetkessä, että mun pitäisi myös todella tehdä oma päätökseni, eikä vain alistua siihen päätökseen, minkä ikinä herra Vahva tekisikään.
Harkinta-ajan edetessä huomasin hiljalleen, kuinka oikeastaan voin paremmin yksin kuin yhdessä herra Vahvan kanssa. Kysymys ei ollut siitä, etten olisi kiintynyt ja rakastunut tähän mieheen tai etten parisuhteessamme olisi ollut paljon hyviäkin hetkiä. Ymmärsin vain, että hänen kanssaan elämäni ei ehkä koskaan tulisi olemaan rauhallista tai turvallista, vaan se olisi yhtä tunteiden vuoristorataa (ilman turvavyötä) päivästä toiseen. Kun tuli aika valita rakkauden ja mielenterveyteni välillä, valitsin ensimmäistä kertaa elämässäni itseni ja hyvinvointini. Kenelle muulle tahansa tämä saattaisi olla varsin kevyt ja helppo päätös, mutta kaltaiselleni rakkausriippuvaiselle tämä oli suuri askel eteenpäin toipumisessa yksinäisyyden pelosta.
Niinpä, eilen herra Vahva tuli käymään luonani. Kerroin hänelle, etten enää halunnut jatkaa tätä suhdettamme. Hän oli omalla tahollansa tullut samaan tulokseen, tosin hieman eri syistä. Hän pakeni suhteestamme, koska ei osannut olla siinä, ja mä halusin erota, koska mä en jaksanut enää jatkuvaa epävarmuutta ja tunnemyrskyä. Samalla, kun hän pakkasi tavaroitansa, keskustelimme varsin sivistyneesti ja lempeästikin toisillemme ilman kyyneliä tai suurempaa draamaa. Ulkona annoin hänelle viimeisen halauksen, jonka saattelemana hän lähti omaan kotiinsa ja minä kauppaan. Päätökseni tehtyä kyyneltäkään en ole itkenyt, sillä erosurun itkin pois jo ennen kuin tiesin, miten tämä tarina päättyisi.
