Kaksi kuukautta olen viettänyt sinkkunaisen elämää, joka ei tunnukaan samalla tavalla maailman lopulta kuin ensimmäisen parisuhteeni päätyttyä. Sinkkustatukseni ei juurikaan haittaa mua, vaan olen oppinut nauttimaan sen mukanaan tuomasta vapaudesta olla minä. Näiden kahden kuukauden aikana olen oppinut paljon itsestäni uutta ja saanut viitteitä siitä, miksi mun on ollut niin hankalaa päätyä kestävään parisuhteeseen hyvän miehen kanssa. Yhä selkeämmin rakkauskuvioissani on noussut esiin se, kuinka huono sydämeni on valitsemaan potentiaalisia kumppaneita.
Sinkkuudessani oikeastaan ainoa häiritsevä tekijä on se, kuinka olen ikään kuin herkistynyt miesten suhteen. Muiden miesten pienet ja suuremmatkin huomionosoitukset jäävät huomaamatta, kun on siinä parisuhteen turvallisessa kuplassa. Sinkkunaisena olen koko ajan ikään kuin antennit sojossa. Huomaan jokaisen katseen, herään jokaiseen viattomaankin fyysiseen eleeseen ja hämmennyn joka kerta miehen huomatessa juuri mut. Rakkauden ikävässäni odotan jatkuvasti signaaleja ja mietin niiden tarkoitusperiä, mutta olen silti vain hämmentynyt. Tuskin edes huomaisin aitoja iskuyrityksiä, vaikka mies halolla päähän kolkkaisi.
Kun olen ollut seurustelusuhteessa, olen osannut toimia miesten seurassa jollakin tapaa luonnollisemmin omana itsenäni. Ehkä se johtuu siitä, että ei ole avoimena tilaisuuksille ja ei siis murehdi menetettyjä mahdollisuuksia rakkauden rintamalla. Tai ehkä se johtuu siitä, että olen lapsesta lähtien piilottanut herkän sisimpäni särkymisen pelossa ja olen oppimassa vasta nyt päästämään ihmisiä lähelleni. Omat pelkoni eivät kyllä harjoita sukupuolisyrjintää, vaan niin miesten kuin naistenkin seurassa en koe voivani olla täysin rentona ja omana itsenäni.
Olen aina ollut kateellinen ystävistäni, koska he ovat aina osanneet olla vieraiden ihmisten lähellä ilman pelkoja, liiallista itsekuria tai epävarmuutta. Vasta viime kuukausien aikana olen ymmärtänyt, että mulla on ilmeisesti jo pitkään ollut jonkinlaisia sosiaalisia pelkoja. Hiljaisuuteni ei ole johtunut tahdosta, vaan pelosta. Vieraiden (ja jokseenkin tuttujenkin) ihmisten seurassa mä haluan sanoa ja tehdä niin paljon, mutta en vaan osaa, pysty tai uskalla. Yli vuoden ajan olen halunnut kertoa niin perheelleni kuin ystävillenikin, kuinka paljon heitä todella rakastan ja kuinka tärkeitä he ovat mulle. Joka kerta sanat jäävät kuitenkin mieleeni kaikumaan. Vuosien myötä olen oppinut rakastamaan itseäni yhä enemmän ja välittämään muiden mielipiteistä yhä vähemmän, joten sosiaalisetkin pelot ovat hiljalleen himmenemässä. Pyrin haastamaan itseäni ja avaamaan suuni tilanteessa, jossa olisin aina ennen jäänyt taka-alalle. Uusien koulutus- ja työkokemuksien kautta voin nimenomaan luoda tätä nahkaani, koska saan aloittaa kerta toisensa jälkeen puhtaalta pöydältä taskut täynnä positiivisia kokemuksia edellisistä haasteistani.
Huojentuneena voin todeta, että olen vihdoin todella löytämässä itseni ja ilon omasta ainutlaatuisuudestani. Koska pelot hiljalleen murenevat ja liiallinen herkkyyteni ihmisten seurassa on myös alkanut himmentyä, opin olemaan vapaammin minä. Olen myös huomannut, että miestenkään seurassa en mene enää totaalisesti lukkoon... paitsi liian ihanien ja potentiaalisesti vapaiden miesten seurassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti