Vaikka arjen vuoristorata on jatkanut hurjaa pyöritystään, aikaa on riittänyt sisimmässäni heräävän ikävän huomaamiseen. Viimeisimmän parisuhteeni päättymisen myötä olen oppinut nauttimaan sinkkuudesta ja rakastamaan itseäni uudella tavalla. Huomaan kuitenkin hetkittäin, että ikävöin parisuhteen mukanaan tuomaa rentoa läheisyyttä.
Edellinen parisuhteenihan pitkälti kuivui kasaan jo ennen kuin osasin edes lyödä hanskat tiskiin. Parisuhteen lämpöä ja läheisyyttä en ole kokenut noin puoleen vuoteen, vaikka suhde loppui varsinaisesti vasta viime marraskuussa. Viimeisen puolen vuoden aikana romanttisen elämäni kohokohta on ollut ohikiitävä hetki, jolloin sain tanssilattialla painautua edes hetkeksi herra Koomikkoa vasten. Hän tanssitti siinä määrin ahkerasti myös seurueemme muita naisia kyseisessä tanssiravintolassa, etten oikein edes jaksanut ilahtua saamastani huomiosta. Eihän kahden biisin mittainen kaverillinen hetki ole tarpeeksi tyydyttämään hellyydenjanoani.
Vuoden vaihteen jälkeen olen kausittain haaveillut tutun ja turvallisen miehen vieressä nukkumisesta, vaikka herkkäunisena en edes toisen lähellä saisi nukuttua kunnolla. Kaipaan sitä, kuinka saan käpertyä silitettäväksi miehen kainaloon ennen nukahtamista. Ikävöin sitä, kuinka mies nukahtaa selkääni vasten käsi kevyesti ympärilläni ja saan siinä turvallisessa lämmössä kellua unen rajamailla.
Vähintään yhtä paljon kaipaan sitä henkistä yhteyttä ihmisen kanssa, jolle olen tärkein ihminen maailmassa. Vaikka elämässäni on läheisiä ystäviä ja uusia, hyviä kavereitakin, joille osaan puhua kaikenlaisista asioista, en vieläkään osaa avautua edes rakkaimmille ystävilleni samalla tavalla kuin kumppanille hyvässä parisuhteessa. Kumppani on aina ollut ainut ihminen, jolle olen osannut puhua kaikesta täysin ja ehdoitta. Muiden ihmisten seurassa suojellakseni herkkää sisintäni monet sanat jäävät vain mieleeni kaikumaan, vaikka haluaisinkin tuoda ne julki. Parisuhteessa luotan ilmeisesti niin sokeasti toisen osapuolen tunteisiin, että uskallan laittaa itseni haavoittuvaiseen asemaankin.
Pitkässä, turvallisessa parisuhteessa pääsen helpommin käsiksi tunteisiini, niin sisimmästäni pulppuavaan iloon kuin kipukohtiini liittyvään suruun. Muiden seurassa piilottelen liian usein jonkinlaisen ystävällisyyden ja avuliaisuuden naamion takana, enkä paljasta sisimpääni. Tähän ilmeisesti liittyykin se syy, miksi herra Koomikko on ollut toisinaan mielessäni vapaa-ajallanikin. Olen huomannut hänessä paljon samaa kuin itsessänikin. Isommassa joukossa tai muiden ihmisten seurassa herra Koomikkokin tuntuu piilottelevan itseään hauskuuttamisen ja muiden naurattamisen avulla, mutta olen nähnyt pilkahduksia hänen sisimmässään olevasta jonkinlaisesta kivusta ja epävarmuudesta. Vaikka vasta viime aikoina olen oppinut rakastamaan omaa sisäistä herkkyyttäni ja hyväksymään sen mukanaan tuoman kivun ja epävarmuuden, olen aina rakastanut muiden ihmisten herkkyyttä. Kunpa elämässäni olevat ihmiset ajattelisivat samalla tavalla ja näkisivät munkin herkkyyden piirteenä, joka tekee musta jollakin tapaa kauniin ja ainutlaatuisen! Ehkä jonain päivänä löydänkin miehen, joka osaa katsoa mua juuri sillä tavalla. Siihen saakka saan elää enemmän tai vähemmän ikävöiden ja haaveillen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti